Tämä kirjoitus sai kolmannen sijan Kalle Päätalo -seuran ja Päätalo-instituutin kirjoituskilpailussa vuonna 2012. Julkaisen tämän ”julkaistuissa”, vaikka kilpailutekstejä ei tiettävästi julkaistakaan. Tekstin tuli olla kaunokirjallinen tarina, tapahtuma tai muistelma, joka perustui todellisiin tapahtumiin. Kilpailun teemana oli Päätalo yhdistää.
Saman katon alla
Loma. Ja sade. Jossain taivaanrannassa oli tummaa pilveä, joka lupaili ukkosta, vaikka harvoin se päälle tuli. Taisi jäädä jonnekin vesistöjen taakse. Kiertelin lapsuudenkotini alakerrassa. Talo oli nykyään perheen kesäasuntona. Kaikki oli yhä tutuilla paikoillaan: maalaukset seinällä, valokuvat, kirjat hyllyillään ja pehmeä sohvaryhmä huonetta kiertäen. Voisihan sitä lukea kirjaa sadesäällä, kun ei tv:täkään voi ukkosen takia laittaa auki.
Katselin kirjahyllyn valikoimaa. Paljon kirjakerhokirjoja 1970- ja 1980-luvuilta. Monta niistä mainostettiin tulevina klassikkoina, mutta eipä kirjoittajista enää sen jälkeen kuultu. Äkkiä keksin hyllystä tuoreen näköisen Kalle Päätalon. Se oli ”Iijoelta etelään”. Painettu vuonna 1993. Kirja oli kymmenkunta vuotta nuorempi kuin muut hyllyn kirjat, ja siltikin jo yli vuosikymmenen ikäinen. Olisiko joku ostanut sen kesälukemiseksi.
Olin aikaisemmin lukenut Päätalolta hänen ensimmäisen kirjansa ”Ihmisiä telineillä”. Ajattelin siitä, että kirjoittiko Päätalo koko tuotantonsa rungon jo ensimmäiseen kirjaansa, ja lopputuotanto oli vain yksityiskohtien hiomista ja niiden esille tuomista. Tokihan Päätalo oli nimenä tuttu, kenellepä ei olisi ollut. Oliko se jo 1980-luvun alussa, kun Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Heiskanen tekivät Päätalosta sketsiohjelmaansa karikatyyrin, jossa vakava mies seisoi korkean kirjapinon vieressä. Sen jälkeen pino oli kasvanut vielä ainakin kymmenellä kirjalla. Ja jo aikaisemmin, 1970-luvun lopulla lukiossa äidinkielen opettaja oli kysellyt meiltä oppilailta suosikkikirjailijoistamme. Luokassa lueteltiin ne tutut, tolkienit, linnat ja waltarit. Paitsi eräs nuori mies Vesilahdelta. Hän sanoi vähän uhmakkaastikin, että: ”Kalle Päätalo”. Iijoki-sarjasta oli tuohon aikaan julkaistu seitsemän kirjaa. Vesilahden mies katsoi asiakseen puolustaa kantaansa:”Ne on pirun hyviä kirjoja. Ei niissä mitään tuohivirsuja eikä kansantansseja ole, vaan niissä kerrotaan, miten ennen maaseudulla on eletty. Kovaa työtä se on ollut.”
Siispä Päätalo käteen ja selaamaan. Parin sivun päästä mainittiin Tampere, jonne lapsuudenkodistani oli matkaa viitisentoista kilometriä. Tokihan senkin tiesin, että Päätalo asui Tampereelle. Oliko hän peräti Tampereen parhaimpien veronmaksajien joukossa vuodesta toiseen. No, tulihan uusi kirjakin vuosittain. Tässäkin melkein oli 700 sivua tekstiä. Se tarkoitti, että joka päivä syntyi kaksi sivua valmista tarinaa pyhät arjet.
Kirjan tarina alkoi imeä mukaansa. Kerrottiin vuodesta 1952, Helsingin olympialaisista ja sotakorvauksen maksusta. Ei kerrottu historiankirjojen tasolta vaan kerrottiin Suomesta tavallisten työmiesten ja –naisten näkemänä.
Sitten sivulla 627 tulee silmiin tuttu sanapari: Lempäälän Vanattara. Vanattara, yhdeksänkirjaiminen sana, joka ei tunnu tarkoittavan mitään, mutta joka on aikoinaan ollut tilan nimenä, kunnes se alkoi tarkoittaa koko kylän nimeä 1950-luvulla. Rautatieharrastajat tuntevat Vanattaran, koska siellä oli aikoinaan rautatien seisake, ja tosiharrastajathan osaavat luetella jokaisen seisakkeen ja aseman nimen Tampereelta Helsinkiin saakka. Vanattaran seisake oli käytössä vuodesta 1949 alkaen aina vuoteen 1988 saakka. Sittemmin seisake oli muuttunut junien puolenvaihtopaikaksi.
Luen kirjaa eteenpäin. Kalle on menossa kaverinsa Jannen rakennustyömaalle Vanattaraan naulaamaan ulkovuorausta. Miehet kulkevat ensin linja-autolla, jonka jälkeen tulee parin kilometrin kävelymatka mutkaista tietä pitkin. Itse talo on maantievarren kivikkoisella tontilla. Sitten alkavat työt. Miehet naulaavat pystyvuorin ja rimat ”rakojen selekään”. Janne ja Kalle tekevät työtä kaksissa miehin, vaikka työ sujuisi nopeammin, jos olisi kolmas kaverina.
Tauolla Kalle näyttää Jannelle tontin ulkopuolella olevaa kallionhuippua. Kalle arvuuttelee Jannelta kallion ikää, joksi saadaan kuusi tuhatta vuotta. Sen verran vanhaksi uskovaiset olivat laskeneet Maapallon iän, Kalle tietää kertoa. Janne naureskelee iänmääritystä.
Kalle käy Vanattaran talotyömaalla kolmisen viikkoa. Taloa sanotaan ”viisiuuniseksi” eli siinä on viisi tulisijaa. Kirjassa kerrotaan myös, että taloon on tehty kellarikerros. Saan kirjan luettua. Kiinnostus herää. Menen pihamaalle. Tontin ulkopuolella, keskellä naapurin peltoa on kookas siirtolohkare tai kallion huippu, joka muistuttaa jonkun suuren eläimen kuonoa. Sellaisena minä sen näin pikkupoikana.
Matalan Moisionjoen laakson täyttää ohikiitävän junan kumu. Kun asuin talossa, en kiinnittänyt juniin mitään huomiota, mutta nyt ihmettelen, miten kova ääni niistä lähtee. Muutimme taloon vuonna 1967. Muistelen, miten vielä 1960-luvulla höyryveturit olivat puksuttaneet radalla. Ja miten väki lähti aamuin töihin ”lättähatuilla”, jotka pysähtyivät seisakkeelle, jonka nimi oli — Vanattara.
Mietin kirjan tarinaa. Missä on talo, jota Kalle oli rakentamassa. Maamerkithän olivat tien varren louhikkoinen tontti, läheinen rautatieseisake ja pari kilometriä maantieltä. Sopivia taloja olisi viisi, kuusi kappaletta. Katson olohuoneen tiiliuunia. Talossa on ollut sellaisia kolme, mutta yksi purettiin pois 1960-luvulla ja korvattiin öljykamiinalla. Sittemmin paikalle rakennettiin vuolukiviuuni. Helloja on kaksi kappaletta, yläkerrassa ja asuinkerroksessa. Yhteensä siis viisi tulisijaa.
Entäpä tontti? Nyt rehevä maa kasvattaa nurmikkoa, pensaita ja puita. Kun olin lapsi, piha oli aivan toisenlainen, karumpi. Muistan, kun sille ajettiin täytemaata vuosikymmeniä sitten, kun rautatien ali rakennettiin käytävä. Samalla tehtiin puolisen kilometriä uutta tietä. Siltatyömaalta tuotiin monta kuorma-autolastillista maata, joka läjitettiin tontille.
Mutta kuka on Janne Mäkitörmä? Ei kai kirjailija käyttänyt oikeita nimiä. Otan esille kannettavan tietokoneeni ja googlaan Päätalon ja Mäkitörmän nimet. Päädyn keskustelupalstalle. Sieltä selviää, että Janne Mäkitörmä on oikeasti Hannes Leiskala. Nimi ei sano minulle mitään.
Äitini häärää keittiössä. Kysyn häneltä, että kuka talon on rakentanut, kun ei tiedä sen varhaisesta historiasta oikeastaan mitään. Olin niin pieni taloon muuttaessani, että mieleeni ei edes tullut, että joku muu kuin oma perhe olisi rakentanut kotini. ”Se oli eräs Leiskala…”, äitini vastaa.
Se tieto riittääkin minulle.
Talo katselee maailmaa uusin silmin. Kirjassa Päätalo oli sovittanut talon ikkunat paikoilleen, mutta tämän talon vanhat ikkunat vaihdettiin uudenaikaisiin lämpölaseihin 1980-luvulla. Tunnustelen rintamamiestalon ulkoseinää ja siinä olevia naulankantoja. Voisiko se todellakin olla totta? Pakko se on uskoa, kun todistusaineisto on noinkin vankka. Muutama sata tuhatta suomalaista on kirjasta lukenut, miten Kalle Päätalo rakentaa minun lapsuudenkotiani, naulaa tuon ylimmän naularivin, ja minä saan sen sattumalta tietää sateisen lomapäivän lukemisena. Kiitos niistä pisaroista.