Tämä tarina pääsi Kouvolan dekkaripäivien novellikilpailun antologiaan vuonna 2010.

Ruumiin kulttuuri -lehden numerossa 3/2010 oli Jonna Lehtisen arvostelu antologiasta. Siinä todetiin näin: Kokoelmasta jäävät mieleen myös Pekka Remeksen omaishoitaja-aiheinen ”Radanvarren karkulainen”.

Radanvarren karkulainen

Helsingissä, vuotta aikaisemmin

— Todella hyvää työtä, Karri.

Toimitusjohtaja salaili lehden uusinta numeroa. Lehden nimi, Mars, näkyi kannessa tyylikkäänä ja eleganttina.

— Ensiluokkaista kerrassaan.

Päätoimittaja Karri Lehtonen punasteli hämillään. Lehti on hyvä. Kyllä hän sen tiesi. Mutta että niin hyvä, että konsernin pääjohtaja kutsui henkilökohtaisesti käymään yhtiön pääkonttoriin pikakomennuksella.

— Tämä juttu Donnerista on kerrassaan loistava, paras koskaan tehty haastattelu siitä hapannaamasta. Vaikka toisin luulisi, juttu sopii hämmästyttävän hyvin lehden formaattiin.

Päätoimittaja hymyili mielissään.

— Tein vähän taustatyötä. Luin muutaman vanhan Hymyn 60-luvulta. Siellä oli aika kovaa kamaa, jonka suurin piirtein kaikki ovat unohtaneet, nuori afrikkalaistyttö, pornoelokuvat, skandaalit.

Toimitusjohtaja laittoi lehden työpöydälleen. Hän naputteli kansisivua etusormellaan. Toimitusjohtaja kumartui eteenpäin, nojasi kyynärpäillään pöytäänsä käsien puristaessa kuulakärkikynää, joka sojotti kohti Karria kuin pieni pistin.

— Niin. Siksi tekeekin pahaa kertoa sinulle yhtiön hallituksen terveiset: Mars lopetetaan seuraavaan numeroon. Lehti on loistava, mutta se on tehnyt pelkkää tappiota ensimmäiset puoli vuotta. Meillä ei ole varaa laittaa rahaa tappiota tekevään lehteen, ei varsinkaan tämän taantuman aikana. Ymmärrät varmaan.

Toimitusjohtaja laittoi pistimensä pöydälle ja nojasi taaksepäin tuolissaan.

Huoneen lattia alkoi vajota Karrin alla kuin lapsena huimausleikissä. Seinä tuntui liikkuvan vasemmalta oikealle, sydän nousi kurkkuun, silmät kostuivat. Mielessä moukaroi yksi sanoa: lopetetaan, lopetetaan, lopetetaan, lopetetaan.

— Lopetetaan? Mutta vastahan me aloitimme. Siis…mehän olemme tehneet turhaa työtä. Ihan tyhjää kaikki…Eikö hallitus ymmärrä, ettei puolessa vuodessa mitään lehteä saa kannattavaksi. Entäs toimitus? Avustajarinki? Monet niistä aloittivat nimenomaan minun pyynnöstäni. Minun pyynnöstäni!

Toimitusjohtaja nousi tuolistaan, käveli sivupöydälle ja avasi kivennäisvesipullon. Ulkoa kuului raitiovaunun kirskuva jarrutus.

— Niin, ei se ollut sattumaa, että olit toimituksen ainoa vakituinen ja muut keikkasuhteisia tai valmiiksi konsernin palkoissa. Piti aloittaa pienellä kulurakenteella. Etkä sinä tehnyt turhaa työtä. Kilpailijan vastaava lehti meni nurin heti, kun me aloimme julkaista omaamme. Voisi sanoa, että olet yhtiölle tärkeä kaukopartiomies, joka tuhoaa vihollisen betonibunkkereita ja raivaa tietä meidän ilmoitusmyyntiosastollemme.

Karri tuijotteli ulos ikkunasta. Hän ei halunnut katsoa itkuisin silmin toimitusjohtajaa. Tajunta haki vieläkin ymmärrystä kaikelle kuulemalleen. Karrille tuli mieleen lapsuutensa rikkinäinen jalkapallo, joka oli potkittu tyhjäksi ja jätetty sateeseen vettymään. Hän oli nyt se räystäsvuodon jalkapallo. Toimitusjohtaja halusi päättää tapaamisen. Hän joi kivennäisvesilasin tyhjäksi ja vilkaisi rannekelloonsa.

— Työsopimuksesi takaa sinulle vielä vuoden palkan ilman työvelvoitetta. Olet hyvä toimittaja. Yksi parhaista. Tämä ei kaatunut sinuun. Hallitus vaati säästöjä ja osakekurssin parantamista. Kukaan ei olisi onnistunut sinua paremmin. Kukaan ei syytä sinua.

— Mitä minä nyt teen?

— Menet vähän vetämään henkeä. Medialla on vielä paljon käyttöä sinulle. Käyt vaikka kotikulmillasi nollaamassa tilanteen. Sinähän olet kotoisin jostain Toijalan takaa?

— Kyllä. Jostain Toijalan takaa.

Iltapäivällä Karri luki konsernin tiedotteesta, että konserni oli lahjoittanut satatuhatta euroa yliopiston varainkeräykseen. Tiedotteessa oli myös lyhyt maininta, että miesten tyyli- ja elämäntapalehti Mars lopetetaan tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Päätoimittaja Karri Lehtonen oli vapautettu tehtävistään. Lehden toimitussihteeri, taittaja ja ilmoitusmyynti jatkaisivat konsernin muissa lehdissä.

Toimitusjohtaja oli antanut Karrille selvät ohjeet. Hän voisi lopettaa työnsä heti. Karri kirjoittaisi viimeiseen numeroon pääkirjoituksen, jossa kiitettäisiin lukijoita, ilmoittajia ja avustajia. Pääkirjoituksessa olisi turha kiukutella konsernin päätöksiä vastaan, jos halusi jatkossakin saada töitä. Toimitussihteeri hoitaisi viimeisen numeron valmiiksi.

Karri kirjoitti pääkirjoituksen nopeasti. Se oli sellainen kuin toimitusjohtaja oli toivonutkin. Sen jälkeen Karri kävi kättelemässä toimituksessa olevan henkilökunnan. Hän siivosi työpöytänsä, palautti henkilökorttinsa ja työsuhdepuhelimensa konsernin henkilöstöpäällikölle ja kirjoitti työsähköpostiinsa automaattivastauksen, joka kertoi irtisanomisesta. Marsin nettiversion etusivulle hän kirjoitti vain: ”Elämä on lähtöjä ja saapumisia.”

Illalla tehtävistään vapautettu Karri Lehtonen meni Golden Rax pizzeriaan. Siellä sai syödä niin paljon kuin halusi. Hän halusi syödä itsensä tajuttomaksi.

Seuraavana aamuna Karri heräsi vatsakipuun. Hänestä tuntui kuin olisi nähnyt pahaa unta, jossa hänet oli irtisanottu. Eteisen pöydällä ei ollut konsernin henkilökorttia eikä työpuhelinta. Uni oli totta. Karria itketti. Hänestä tuntui kuin olisi ollut koivusta putoava lehti, irti oksasta, irti maasta. Sen päivän hän vietti sängyssään. Ja seuraavan. Kolmantena päivänä hän katsoi kotonaan työsähköpostinsa, joka lopetettaisiin vasta muutaman päivän päästä. Siellä oli hätääntyneitä viestejä Marsin avustajilta. He kysyivät juttupalkkioidensa perään. Jokainen oli saanut automaattivastauksen, jossa neuvottiin kääntymään toimitussihteerin puoleen. Viestien joukossa oli sähköposti eläkkeeltä olevalta paikallislehden päätoimittajalta, joka oli palkannut Karrin kesätoimittajaksi kaksi vuosikymmentä sitten. Viestissä oli vain kaksi sanaa: Paska juttu. Se oli ainoa Karrille lähetetty henkilökohtainen viesti. Paska juttu.

Siellä Toijalan takana, sukulaisissa

Täti seisoi Karrin edessä vihaisena. Tädin silmänaluset olivat tummat. Hiukset olivat elottomat, kasvojen iho kelmeä. Kolmen lapsen yksinhuoltajaäidillä oli liikaa töitä, liikaa vastuuta ja liikaa velkaa, univelkaa, asuntovelkaa ja kunniavelkaa iäkkäälle isoveljelle.

— On sinun vuorosi huolehtia isästäsi, nyt kun sinulla on kerrankin aikaa, täti paasasi.

Karri keksi selityksiä.

— Mutta on nyt vähän huonot fiilikset, kun tuli kenkää töistä. Jäi paskanmaku suuhun eikä se lähde ihan vähällä.

Täti oli muutaman kerran saneerattu työpaikoistaan eikä hänelle kannattanut keksiä tekosyitä.

— No, voi-voi, tuliko vallan lopputili. Tervetuloa joukkoon tummaan. Ihan totta, jätkä. Nyt on sinun vuorosi. Minä en jaksa enää. Sitä paitsi työttömälle tekee hyvää, kun on tekemistä. Kun huolehdit isästäsi, sinun on pakko huolehtia myös itsestäsi. Kotiinsa on moni laitostunut.

— Eikö isä pääse vanhainkotiin? Tai johonkin yksityiseen hoitokotiin? Eikö hänelle voi palkata kotiapua?

Täti sylkäisi selitysryöpyn. Kunnan vanhainkoti on täynnä, siellä oltiin muutenkin ylipaikoilla. Yksityinen hoitokoti on täynnä, sinne oli parin vuoden jono. Yksityinen hoitaja maksaa ja se maksu tulisi Karrin kukkarosta. Ei ollut vaihtoehtoja.

— Kuulehan helvetin metroseksuaalipäätoimittaja. Se on sinun kotisi ja sinun isäsi. Menet sinne vähintään puoleksi vuodeksi, että saan levätä.

Karri lupasi lähteä. Näkisipä ainakin talon, jonka perintövero lankeaisi hänen maksettavakseen lähivuosina, kenties aivan pian.

Karrin maailma vuotta myöhemmin

Isä oli taas viime yönä levoton. Se ei saa unta. Se herää aamulla kuuden aikaan, pukee päälleen ja on muka menossa talliin hevosta ruokkimaan. Se ei ole käynyt yhdessäkään tallissa sitten sota-ajan.

Onko se enää isä? Se muistaa menneitä asioita, mutta joskus se tuijottaa minua kuin vierasta. Vieras kai minä sille olenkin. Kerran se otti esille lehtinivaskan ja rupesi esittelemään minulle minun omia juttujani. Se on kerännyt niitä.

Poika on jonkin sortin kirjoittaja olevinansa, vaikka ei se Väinö Linnalle pärjää, isä kuiski.

Joskus on kirkkaampia päiviä. Isä kyselee Helsingistä. Kyselee, että miten se ”Marssi” tulee toimeen, kun minä en ole siellä päätoimittamassa. Vastaan, että niin hyvin tulee toimeen, ettei minua siellä edes tarvita. Eikä tarvita asuntoakaan pääkaupunkiseudulla. Vuokrasopimus on irtisanottu ja tavarani siirretty alakerran varastoon. Isä ihmettelee, että on se nykytekniikkaa hienoa, kun ei miestä työpaikallaan tarvita, kännyllä vaan hoidellaan päätoimittajuudet ja jutut.

Sitten hän palaa vanhoihin aikoihin.

Päätin, että elämme isän päivärytmin mukaan kuten aina tässä talossa. Aamupuuro seitsemän aikaan, kahvi yhdentoista aikaan, yhdeltä päiväruoka, iltapäiväkahvi viideltä ja iltatee kahdeksalta. Sitten nukkumaan. Se oli ollut isän rytmi eläkepäivistä alkaen. Isä siivottiin työttömyyseläkkeelle suuren laman aikana 1990-luvun alussa.

Minulta meni pari viikkoa sen tajuamiseen, että isä ei syönyt kunnolla. Ei se kai huomannut, kun piti höpöttää jotain vanhoja asioita. Syötin isälle joka toisen lusikallisen ja joka toisen se söi itse. Miten isä pärjäsi sitä ennen? Kunnan kotiapu toi lämpimän ruuan ovelle ja häipyi seuraavaan kohteeseen. Täti oli käynyt viikonloppuisin. Isä oli ainakin kaksikymmentä kiloa laihempi kuin mitä sen muistin olevan.

Ensimmäisellä vessakerralla oli tulla oksennus. Minun piti pyyhkiä isäni takapuolta. Isä oli ripulilla. Ilmeisesti minun ei olisi pitänyt kokata intialaista ruokaa. Isä oli syönyt ikänsä perunaa ja mausteetkin olivat suoraan tukkikämpänemännän keittokirjasta, vain suolaa, pippuria ja sipulia. Itämainen sai isän vatsan sekaisin.

Haju oli tyrmäävä. Se oli eltaantuneenmakeanimelää raskasta lemua. Alushousut olivat vihertävässä vellissä, jota oli imeytynyt päällyshousuihin. Laitoin isän istumaan pytylle ja suihkuttelin varovasti reisiä puhtaaksi. Astuin housujen päälle. Vatsani pyrki ampumaan intialaisen yläkautta ulos, silmiäni kostutti, korvissa suhisi, kun verenpaineeni nousi.

Isä istui nolona pytyllä.

— Sinulla oli niin nätti ja sileä peppu vauvana, se sanoi äkkiä.

Suihku lorotti vihertävää vettä pyttyyn. Pesusientä ei ollut. Siistin isäni paljain käsin.

Kuivasin isän. Puin sen päälle uuden alushousut ja vanhat verkkarit.

Palasin vessaan. Suihkuttelin sontaisista vaatteista isompia jätöksiä suoraan pönttöön. Sitten pesin lattian. Seurasin vihertäviä jalanjälkiäni takaisin makuuhuoneeseen. Onneksi tajusin ottaa sukan pois vessassa, muuten olisin kulkenut ympyrää luuttuamassa jälkiäni kuin Jerusalemin suutari.

Jerusalemin suutari? Marsissa olisin noin lattean fraasin pyyhkinyt jutusta heti yli.

Siitä oli vasta vähän aikaa, kun tein jutun miesten elvyttävistä kasvovoiteista.

Ulkoilutin isää. Raitis ulkoilma teki hyvää yleiskunnolle. Istuimme takapihalla. Pihan puut olivat kasvaneet kahdessa vuosikymmenessä. Koivut muistin pieninä, parin metrin korkuisina. Vuorimäntyjen lomitse olin pujotellut mopolla. Nyt ne olivat kasvaneet kiinni toisiinsa.

Peltoaukean toisella laidalla kulki rautatie. Junien ääni kantautui metallisena yli pellon. En muistanut, miten äänekkäitä junat ovat. Meni päivä ja taas totuin niiden tasaiseen huminaan.

— Kun me muutettiin tänne, kulki radalla vielä höyryjunia, sanoin.

— Sinä katsoit niitä ihmeissäsi. Iso juna, iso, iso höyyrryjuna, isä matki minua lapsena.

Päivittäinen ulkoiluhetki piristi isää. Hän alkoi odottaa sitä. Isä halusi kävellä tontin ympäri. Se oli äkkiä tehty. Kaksikymmentä metriä pohjoisesta etelään, sitten neljäkymmentä metriä idästä länteen ja sama päinvastoin.

Pihan puut kasvoivat omia aikojaan. Marjapensaat ja omenapuut olisivat kaivanneet leikkauksia jo vuosia sitten. Perunamaa oli kuin perunapelto.

Perennapenkissä monivuotiset kukat kamppailivat elintilasta rikkaruohojen kanssa. Perennapenkki jäi hoitamatta, kun äiti lähti. Äiti lähti yhtenä aamuna junalla töihin eikä enää palannut. Kuulin juoruja tehtaan työnjohtajan ja äidin suhteesta. Isä otti pankista lainan ja maksoi äidin ulos talosta. Käräjäoikeus tuomitsi isän ja äidin avioeroon. Sen jälkeen ei äidistä enää puhuttu. Sinä et mene tehtaaseen töihin, isä sanoi minulle. Luet niin pitkälle kuin pää kestää, minä maksan, isä sanoi. Minun poikani lukee ylioppilaaksi ja sitten lääkäriksi tai diplomi-insinööriksi, sen vannon, isä sanoi. Otin sen lupauksena, että saisin olla oma itseni.

Täti oli teettänyt taloon remontin pari vuotta aikaisemmin. Kunta oli antanut remonttiin tukea sillä perusteella, että isä asuisi siinä vielä muutaman vuoden. Ne muutamat vuodet oli nyt vietetty. Tai kyllä hän talossa asuisi, mutta oliko se elämistä? Isä varmaan söisi kotiavun ruokaa silloin kun muisti syödä. Kävisi vessassa, jos huomaisi käydä. Vaihtaisin puhtaat vaatteet ylleen, kun täti kävi kerran viikossa. Jos isä ei kävisi kellarissa eikä yläkerrassa, ei ollut rapuissa kaatumisen vaaraa. Kun otti sähkölieden pois verkkovirrasta, ei ollut pelkoa tulipalosta. Tulitikut oli jo aikoja sitten evakuoitu. Isä eläisi omissa muistoissaan tietämättä mitään tästä päivästä. Olisihan se kunnan varoja säästävää asumista, mutta olisiko se elämistä?

Kylä oli kasvanut radan varteen. Kylän talot olivat rintamiestaloja, jotka oli tehty 50-luvulla. Kaikilla niillä oli sama tarina. Kaupungin tehtaalaiset olivat ostaneet maalta halvan tontin. Tontille rakennettiin talkoilla talo. Sen vieressä oli samanlainen. Ja taas samanlainen.

Talot olivat noin tuhannen neliön tonteilla. Talojen takapihoilla kasvatettiin perunat, porkkanat, sipulit, punajuuret, herneet, marjat, omenat.

Kylän valtimona oli junaseisake, verisuonena rata kaupunkiin. Aamujunalla kaupunkiin töihin, iltajunalla takaisin kotiin. Me mukulat sanoimme sitä työläisjunaksi. Työläisjuna toi isät ja äidit kaupungista kotiin. Seisakkeelle jäi parikymmentä aikuista. Osa käveli Pysäkkitietä pitkin kylään. Muutama käveli kiskoja pitkin kylän pohjoislaidalle. Kiskoilla kävelijät näkyivät mustina siluetteina kuin tikkukirjaimet ainekirjoitusvihon paksulla viivalla. Tai he olivat kuin kuolemantanssi Ingmar Bergmanin elokuvassa.

Kuolema oli kylän miehille tuttu. He olivat olleet rintamalla vain parikymmentä vuotta aikaisemmin. Muistot saivat muutaman veteraanin tarttumaan pulloon. He joivat kunnes alkoivat näyttää virnistäviltä maaoravilta. Maanantaiaamuisin niiden vaimojen sinipunaiset naamat juorusivat, että turpaan oli tullut.

Jokke. Simppa. Virtanen. Lindberg.

Muistelin, moniko tuttuni oli tappanut itsensä menemällä junan alle.

Antti? Ei. Antti ampui haulikolla päähänsä. Läntinen? Ei, Läntinenkin ampui itsensä, mutta hirvikiväärillä.

Petteri? Petteri ajoi autollaan sillan pilariin. Itsemurha kymmenen miinus. Petteri jäi eloon, mutta isku päähän taannutti yksivuotiaan tasolle. Petteri päätyi terveyskeskuksen vuodeosastolle mölyämään isona lapsena.

Saku? Saku meni junan alle. Saku meni ensimmäisenä meidän porukasta junan alle. Miten Saku meinasi unohtua? Saku ensimmäinen. Saku diskohile. Saku kernihousu. Saku minivogue. Saku pilottilasi. Saku valkofarkkutakki.
Sakulla piti olla kaikki hyvin. Oli opiskelupaikka, oli kesätöitä, oli uusi kevari. Mikä siihen Sakuun meni?

Masa. Topi. Jukka.

Kuka meni Jukan jälkeen? En tiedä. Muutin pois kylästä.

Isä meni hiljalleen huonompaan kuntoon, vaikka miten syötin sitä. Isä ei enää paljon puhunut. Tuntui, ettei se enää ymmärtänyt, mitä sanoin. Jostain luin, että isä osaisi kyllä tulkita ilmeitäni, vaikka ei paljoa puhuisikaan. Minun pitäisi puhua lyhyin lausein. Lyhyin lausein. Kun Mars aloitti, ripustin jokaisen toimittajan jutun rakenteen työhuoneen seinälle. Vedin punaisella tussilla viivaa pitkin A-nelosia: alku, keskikohta, loppu, Aristoteleen runousoppia peliin, perkele. Hioin lauseita aamuyöhön saakka. Laitoin valokuvaajat ottamaan paremmat kuvat, jos ne eivät kelvanneet minulle. Se oli kerran elämässä tilaisuus, rakentaa uusi lehti aivan alusta. Life style –julkaisu tyylitietoisille ruuhkavuosiaan eläville aikuisille miehille. Se oli palkinto 20 vuoden tinkimättömästä työstä, joka ei jättänyt aikaa perheelle.

Mars oli oma lapseni. Kiiltävälle paperille painettu, loistelias, lupaava, kaunis, kadehdittu lapseni.

Nyt puhuin isälleni kuin lapselle, lyhyin, ymmärrettävin lausein. Jos lauseet eivät auttaneet, läimäytin päähän. En kovaa, vain sen verran, että isä ymmärtäisi. Yleensä ei ymmärtänyt. Läps, läps, läps. Oliko minua läimäytelty lapsena? Ketä tässä kylässä ei olisi läimäytelty? Läps, läps, läps.

Kun isä nukkui, menin entiseen huoneeseeni. Yläkerrassa oli rintamamiestalojen tapaan pieni tupakeittiö ja huone. Teinivuosina minä sain asuttavakseni huoneen, vaikka isä marmatti ylimääräisistä lämmityskuluista.

Huoneeni oli jäänyt siihen asuun, jossa se oli lähtiessäni ylioppilaskesäni. Olin riisunut julisteet seiniltä viimeisenä iltana ennen opiskelukaupunkiini lähtöä. Poltin palan entistä elämääni saunan pesässä. Lukion kirjat jätin kirjahyllyyn.

Kirjoituspöydän laatikossa oli vanhoja kirjeitä. Olin laittanut Suosikin kirjeenvaihtopalstalle ilmoituksen ja sain siihen vastauksen. Kirjoitin Aulin kanssa muutaman vuoden kunnes kirjeiden välit pitenivät ja loppuivat viimein kokonaan.

Stereotason lokerikossa oli LP-levyjäni. Diskoa, heavyä, punkkia, klassista. Tyylit hakusessa kuten teinillä vain voi olla. Vanha Radionette-stereo soitti rahisten vanhoja suosikkejani.

Kun olin seitsemän, sain joululahjaksi sähköjunaradan. Olin toivonut lahjaksi autorataa. Isä sanoi, että junarata oli kehittävämpi. Se opetti loogista ajattelua. Isä harrasti juna-aikatauluja. Se opetteli niitä ulkoa aamuin illoin työläisjunassa.

Kokosin junaradan kiskot. Niistä tuli ympyrä. Veturi ja kaksi vaunua kulkivat ympyrää, ympyrää, ympyrää. En ymmärtänyt, mitä kehittävää siinä oli.

Isä väitti, että Lasse Pöystillä oli iso junarata, sellainen, joka oli koottu lastulevylle, joka vinssattiin  katonrajaan kun ajelut oli ajeltu. Mietin, että sellainen iso junarata varmaan olikin kehittävä, mutta ei sellainen, joka vain meni ympyrää, ympyrää, ympyrää.

Junarata oli vieläkin tallella. Kokosin sen, ja kytkin rataan virran. Vieläkin juna meni ympyrää, ympyrää, ympyrää.

Isää piti vahtia päivien lisäksi öisin. Isä saattoi yrittää sytyttää hellan pesää, vaikka tulitikkuja ei enää ollutkaan. Se rullasi sinne sanomalehden ja kolisteli pitkin keittiötä tulitikkuja etsien. Hellalla oli kattila. Vesihana oli jäänyt auki juoksuttamaan vettä. Kello oli kolme aamulla.

— Täytyy joutua, että ehtii aamujunaan ja poika kouluun, isä höpötti.

Aamupuuroa oli viimeksi keitetty puuhellalla yli neljäkymmentä vuotta sitten. Sitten isä osti sähköhellan. Enkä minä vielä silloin ollut koulussa. Isän päässä muistot ryntäilivät kuin pirstaleiset tiedostot tietokoneen rikkoutuneella kovalevyllä.

— Isä, on yö.

Yritin saada sitä tähän päivään.

— Yö?

— Niin, yö. Kello on kolme. Nyt nukutaan.

Isä havahtui.

— Tää on kamalaa, Karri.

— Mikä on kamalaa?

— Kun ihminen menee tämmöiseksi tyhjäksi kuoreksi, mielettömäksi köyhäinhoitolaäijäksi.

Ympyrää, ympyrää, ympyrää, ympyrää.

Miten ihmeessä pieni sähköjuna jaksoi mennä ympyrää?

Kauanko olin ollut kotona? Melkein vuoden. Olin hakenut isälle omaishoidontukea. Kunnan sosiaalivirkailija oli tehnyt kotikäynnin. Kysellyt isän voinnista. Miksi isäsi tarvitsee omaishoitoa, sosiaalivirkailija oli tentannut. Kauanko ihminen pysyy yksinään elossa syömättä ja juomatta, vastasin. Sosiaalivirkailija myönsi isälle alimman omaishoidon tuen. Palkkio oli 347 euroa kuussa miinus verot.

—Tähän kuuluu kolme lakisääteistä vapaapäivää kuukaudessa. Kunnalla ei valitettavasti ole järjestää hoitajaa vapaapäiviksi, kun valtuusto teki säästöpäätöksiä. Leikkasivat ensimmäiseksi omaishoidontuesta. Itse asiassa te taidatte olla viimeisiä, joille tehdään vielä uusi sopimus. Sinun pitäisi toimittaa verokortti kunnan palkanlaskentaan. Siis päätoimen verokortti, tämähän on täyttä päätoimista työtä, sosiaalivirkailija selvitti.

Kiitin sopimuksesta enkä alkanut kiukuttelemaan vapaapäivistä. Viimeinen irtisanomisajan palkkani oli maksettu pari viikkoa sitten. Olimme isän työeläkkeen ja omaishoidontuen varassa.  Vielä vuosi sitten käytin sellaiset summat pelkkiin ravintolalaskuihin viikossa.

Koska olin nukkunut viimeksi? En muista. Herätyksiä öisin, torkkumista päivisin, istuskelua ulkosalla toinen silmä kiinni, toinen auki, laskien ohimeneviä junia. Nukkumattomuus sai silmäni kirvelemään. Luulin kuulevani ääniä. Sydämeni tykytti väsymyksestä. Hermostuin herkästi. Isän pää sai läimäytyksiä. Läps, läps, läps.

Koska olin syönyt kunnolla? Joka toinen lusikallinen isälle, joka toinen itselle. Olin ostanut vauvojen itkuhälyttimen. Otin itselleni omaa aikaa lukemalla vanhoja kirjeitä huoneessani. Itkuhälytin kertoi, jos isä liikkui alakerrassa.

Aulin kirjeissä oli tarinoita festareista, reilausreissuilta, elokuvista, bändeistä, kesätöistä. Joskus sana tai pari poikakavereista.

En muistanut, mitä minä olin kirjoittanut vastauksissani. Päättelin Aulin kirjeissä olevista kommenteista, mistä olimme keskustelleet. Kommentteja kirkkokonserteista, teatterista, taidenäyttelyistä, bändeistä, vaatteista, muodista. Kävin kaupungissa taidenäyttelyissä ja kuuntelemassa sinfonioita. Ne olivat matkalippuni pois kylästä eikä paluulippua kaivattu.

Kavereille en kaupunkireissuistani puhunut mitään. Niiden kanssa rassasin mopoja, norkoilin uimarannalla, tyhjensin keskiolutta pusikossa muiden kanssa. Olin jo muutenkin luopio lukiolainen sahatyöläisten, metallimiesten, rengasasentajien ja trukkikuskien porukassa, joten oli parempi pitää turpa kiinni Bachista ja Buxtehudesta. Pysyin porukassa, koska en halunnut jäädä yksin. Isän yksinäisyyttä olin nähnyt jo tarpeeksi.

Isä ei sanonut kertaakaan mitään, kun palasin kaupungista konserttien käsiohjelmat mukanani. Tai sanoi kerran: Jokaisen vanhan harpun sisällä on pieni munaleikkuri. Sitten se nauroi katkerasti vitsilleen. Munaleikkuri, juu, jatkoi isä. Se tarkoitti äitiä.

Miksi siniset hälytysvalot näyttävät pelottavilta? Miksi sininen valo pelottaa? Onko se opittua pelkoa vai tuleeko se vaistoistamme?

Radanvarsi välkkyy sinisenä. Välkkeen takaa näkyy seisahtunut tavarajuna.

Juoksen kohti valoja.

Tulen lähemmäksi. Vieläkin lähemmäksi. Veturin valot lyövät pitkän kiilan pimeyden yli läpi välkkyvän sinisen. Radalla keikkuvat taskulamput. Siellä näkyvät keltaiset kypärät ja huomioliivit.

Lähemmäksi, lähemmäksi.

Miksi kuoleman voi maistaa? Miksi sen tietää, missä kuolema on käynyt? Miksi tuntuu kuin kuolinpaikka hohkaisi helmikuisen pakkasaamun kirpeää sumua, joka tuikkii vaatteiden läpi palleaan pistelyä, joka saa kädet tärisemään ja jalat levottomiksi?

Lähemmäksi, lähemmäksi.

Kalpea poliisi katkaisee kulkuni.

— Sinne ei saa mennä. Siellä on sattunut onnettomuus, poliisi sanoo.

— Isäni on kadonnut. Hän kärsii unettomuudesta ja muistamattomuudesta. Hän on karannut kotoa. Onko hän jäänyt junan alle?

— Mitä isällänne oli päällä, mitä vaatteita?

— Vaatteita? Ainakin vihreä yöpuku. Kulunut, vihreä flanellinen yöpuku. Ja varmaan Reino-tossut. Jos minä voisin vaikka katsoa onnettomuuden uhria?

— Ei. Ei saa katsoa. Minä kysyn radiolla, mitä tietävät, poliisi rykii.

Saku saapuu paikalle kevarillaan. Saku? Mitä Saku täällä tekee?

— Niillä on nykyään paremmat autot. Silloin kun minua yritettiin pelastaa, palokunnalla oli joku vanha Sisu ajalta ennen sotaa. Eikä ollut pahemmin yleisöä. Et edes sinä tullut. Meikäjätkä on  palasina pitkin rataa eikä kukaan ole näkemässä, Saku virnuilee.

Saku?

Herään.

Se oli unta.

Miksi olen unohtanut Sakun? Miksi 17-vuotias tekee itsemurhan? Miksi 47-vuotias tekee itsemurhan? Tai 67-vuotias?  Kukaan ei tiedä. Vai eikö kukaan halua tietää? Ne menivät kaikki kuin Saku. Mitään puhumatta, pimeinä öinä, yllättäen. Illan ne joivat kavereiden kanssa keskiolutta, nauroivat, puhuivat paskaa, kunnes istuivat hiljaa. Sitten ne lähtivät kotiin. Aamulla ne olivat kuolleet. Niin radanvarren kylissä oli aina tehty.

Siihen aikaan ei sepelipenkalle sytytetty kynttilöitä eikä perustettu alttareita. Omaiset hautasivat kuolleensa hiljaisuudessa ja hiljaisuuteen vainaja jäi. Ei mietitty syitä, ei seurauksia, sillä niiden miettiminen olisi vienyt askeleet kiskoille. Samat rintamamiestalot, samat takapihat, samat koulut, samat pettymykset rakkaudessa, samat halaamattomat vanhemmat, sama työpaikka tehtaalla tai sahalla tai metallipajalla, sama suunta elämälle kuin Sakulla, Jokella, Simpalla, Virtasella, Lindbergillä. Minulla?

Isä ei ollut enää isä.

Isän muisti tuli ja meni siinä missä pissatkin, minne sattui. Minun oli pakko laittaa isälle vaipat. Isän syöminen kävi yhä hankalammaksi.

Olin ajatellut kestää siihen saakka kunnes isä saisi yksityisestä hoitokodista paikan. Soitin hoitokotiin. Isä oli jonossa, mutta jono oli pitkä. Se oli Herrassa, koska jonoon tuli liikettä.

Syyttäisikö minua kukaan? Syyttäisikö minua kukaan, jos isä saisikin oven auki? Jos isä vanhan muiston viemänä saisi oven auki ja lähtisi kulkemaan kohti rataa. Seisake oli purettu aikaa sitten, paikallisjunat eivät enää kulkeneet, rata oli aidattu, mutta silti radalle pääsi. Syyttäisikö minua kukaan, jos isä löytyisikin aamulla radanvarresta?

Poliisi kuulustelisi. Kertoisin, että ovi oli kyllä lukossa, mutta en ollut muistanut laittaa sitä takalukkoon. Oven sai nupista kiertämällä auki. Minä olin nukahtanut, nukahtanut ensimmäisen kerran koko vuoteen kerrankin sikeästi. Silloin isä karkasi. Isä oli vuosikymmeniä kulkenut Pysäkkitietä pitkin seisakkeelle junaa odottamaan. Isä harrasti juna-aikatauluja. Isä piti junista.

Poliisi voisi syyttää minua rikoksesta, rikoslain 21 luvun 14 pykälän mukaan heitteillepanosta on tuomittava se, joka saattaa avuttomaan tilaan henkilön, josta hän on velvollinen huolehtimaan. Minähän olin kokopäiväinen omaishoitaja, mutta mitä poliisi minun elämästäni tiesi? Miten niin potkuhousupoliisi voisi syyttää minua heitteillepanosta, kun kerran pesin persettä, kuivasin kuset, syötin, juotin, kuuntelin samat kymmenet kysymykset joka päivä, en nukkunut, en nukkunut, en nukkunut, en nukkunut, koska isä mölisi nukkuessaan, mölisi ja karkaili.

Isä kertoi joka päivä ne samat vitsit: Nainen tapettu Tyrväällä. Jaa millä tapettu? Mies kuoli Vieremällä. Jaa miten kuoli?

Tyrväällä, Vieremällä, Tyrväällä, Vieremällä, Tyrväällä, Vieremällä.

Helvetin, helvetin, helvetti. Ole hiljaa, ole hiljaa, ole hiljaa! Läps, läps, läps!

Laitoin oven kiinni, mutta en laittanut sitä takalukkoon. Menin yläkertaan. Laitoin itkuhälyttimen päälle.

Sähköjunani pyöri ympyrää, ympyrää, ympyrää. Isä oli oikeassa. Se oli loogista ajattelua. On loogista, että elämä on ympyrä, se on syntymä ja kuolema. On loogista, että palaan tänne, mistä lähdin, että elän kuten täällä on aina eletty ja kuoltu. Matkani pääkaupunkiseudulle oli pelkkää harhaa, toimitusten näennäistä kiirettä, muka tärkeitä haastatteluja muka tärkeiden ihmisen kanssa,  rakkaudettomia uraa edistäviä panoja toimituspäälliköiden, toimitussihteerien ja toimialajohtajien kanssa, valheellisia halauksia ja poskisuudelmia, ulkoa opeteltua viinikulttuuria ja ranskan kielen alkeita työväenopistossa. Ne olivat sanoneet minua ystäväkseen ja kutsuneet kaverikseen Facebookiin, ne kaikki, kansanedustajat, poptähdet, kirjailijat, taiteilijat, pörssiyhtiöiden johtajat. Mutta kun aika tuli täyteen, konserni heitti jätkämiehen sinne, mistä se oli tullutkin, takaisin radanvarteen, rintamiestalon taakse perunapeltoa vaottamaan, tekemään sitä, mitä siellä parhaiten osattiin. Tekemään kuolemaa.

Isä liikkui alakerrassa. Hän meni ovelle. Ovi aukeni. Isä meni ulos. Itkuhälyttymisestä kuului kaikuva kolahdus. Tuli hiljaisuus. Hälyttyminen punaiset merkkivalot eivät enää vilkkuneet.

Ympyrää, ympyrää, ympyrää, ympyrää.

Isä lähti ulos kymmenen minuuttia sitten.

Sähköjunani kulki ympyrää, ympyrää, ympyrää, ympyrää, ympyrää, ympyrää, ympyrää, ympyrää, kunnes uni saavutti minut.