Pulikkapoika pääsi Martti Joenpolven novellikilpailun semifinaaliin eli 60 parhaan joukkoon vuonna 2007. Kilpailuun lähetettiin 955 novellia.
Tarina kertoo maaseudun ja Suomen muuttumisesta 1970-luvun alkuvuosina erään kirkonkylässä asuvan pojan silmin. Tämä tarina on lukijoiden mielestä tämän sivuston suosituin novelli. Se julkaistiin tällä sivustolla helmikuussa 2008. Sitä ladataan vieläkin kymmeniä kertoja kuukaudessa. Kaikenkaikkiaan tarina on ladattu yli 13.000 kertaa (vuoden 2018 helmikuun tilanne). Novelli on myös julkaistu novellikokoelmassani Radanvarren karkulainen vuonna 2014. Kokoelma sijoittui toiseksi Päätalo-instituutin Möllärimestari-omakustannekilpailun novellisarjassa vuonna 2014.
Anneli Kajanto arvosteli kokoelman kirjallisuusblogissaan osoitteessa
http://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/03/05/pekka-remes-radanvarren-karkulainen-2/
Pulikkapoika
1.
– Perkele, pojat, heti helvettiin sieltä pihalta!
Oltais me lähdetty muutenkin. Naapurin isäntä talutti sonnia syksyisellä soratiellä. Elikko könysi eteenpäin kuin ahtojäissä möyrivä Enskeri tai Tiiskeri. Sorkat upposivat syvälle santaan.
Me mentiin serkun kanssa traktoritallin nurkan taa piiloon. Tai mitä me piilossa oltiin. Seistiin ihan näkösällä.
– Kohta ne nussii.
Serkku oli minua nuorempi, mutta tiesi mukamas kaiken. Semmosia ne oli, kaupunkilaismukulat. Vaikka ei Viiala mikään oikea kaupunki ollut. Kolmen tehtaan kylä.
– Miten niin nussii?
– Nussii. Sitä se astutus tarkottaa, että sonni nussii lehmää.
Nussii. Tätä ei kukaan usko koulussa.
Vaari toi lehmän navetasta. Se ynisi selkä kaarella.
Lehmä parkkeerattiin keskelle pihaa. Sonni sen taakse. Sonni nuuhki lehmän takapuolta. Sonnista näki, että sillä oli voimaa. Enempi voimaa kuin Reiska-sedällä vaikka se oli kuulantyönnön kunnanmestari. Sonni hyppyytti itsensä lehmän selkään. Se näytti kulmikkaalta verstaan alasimelta, pelkkää kylmää terästä koko otus.
Vaari veti lehmän häntää sivullepäin. Naapurin isäntä piti sonnia riimusta kiinni.
Mutta en minä sitä nähnyt. Minä tuijotin sonnin siitintä. Se näytti lauantaimakkarapötköltä. Sellaiselta isolta pötköltä, joita oli kaupan lihatiskillä. Elävä, heiluva, huitova jättimakkarapötkö. Mua jännitti. Tuota siis on nussiminen.
Sonni näytti tanssivan sorkillaan kuin balettitanssija, pieniä askelia eteen ja taakse, kun se yritti osua lehmän takapuoleen pötkylällään. Vaari ohjasi sonnin sisään. Vaari otti tangosta kiinni kuin pesäpallomailasta. Sinne holahti.
– Kato mikkä pallit sillä on, serkku innostui. Vittu, kun olis ritsa. Kivi palleihin ja äijät sais kyytiä.
Sonnin viereen olis voinu heittää vaikka kranaatin, mutta se ei olis huomannut mitään. Jyskyti, jyskyti, jyskyti, jyskyti. Pehmeä savimaa tutisi jalkoni alla.
– Nyt voit sanoa kavereilles, että oot nähny nussimista muuallakin kuin koulu-tv:ssä, serkku räkätti.
Koulu-tv. Se ekaluokalla nähty ohjelma. Äiti kysyi naapurin tädiltä, oliko niillä ohjelman jälkeen tehty ”sellaisia kysymyksiä”. Sellaisia kysymyksiä, oli äiti sanonut ja hymyili sillai kun hymyillään, kun oli juuri jääty kiinni keksien varastamisesta. Minä olin hokenut koulun jälkeen samaa kuin naapurin Pekka koko päivän: sunkin isäs ja äitis on nussinu, että sää synnyit. Äiti lähti siitä paikasta naapuriin tenttaamaan, että mistä niitä nussimisjuttuja oli opittu. Sitten se tuli kotiin. Vai sillä lailla, äiti sanoi. Äiti laittoi minulle maitoa ja voileipää. Sitten se soitti opettajalle kotiin. Äiti pauhasi, että ei ymmärrä koulua kun on joukko-oppia eikä laskentoa eikä hän ymmärrä näitä uusia vapaita kasvatustapoja, kun on itse vain maalta kotoisin, mutta sen hän ymmärtää, ettei ekaluokkalaisten tarvitse tietää vielä mitään miehistä eikä naisista, kyllä ne ehtii oppia rippikoulussakin. Opettaja oli vastannut, että semmoista kuulemma kuului opettaa, niin oli joku jossain määrännyt eivätkä opet tienneet, että se ohjelma olisi pornoa, että opettajakin oli melkein oksentanut, kun ohjelman näki, mutta kun oli määrätty, niin katsoa piti. Lopuksi äiti ja opettaja siunailivat, että minnekä tämä maailma oli menossa, kun lapsille esitetään pornoa ja kaljaakin saa maitokaupasta.
– Ei siinä ohjelmassa tollai oltu. Siinä mies makas naisen päällä ja sitten synty lapsi, minä yritin selvittää, että nyt oli kyse vallan eri asiasta.
Serkku oli maailmanmies. Se tiesi. Jos ei tiennyt, niin arvas. Jos ei arvannut, niin keksi.
– Tiäks Leinosen? Sen isällä on Tanskasta tilattuja pornofilmejä. Katottiin yks. Siinä oli samalla tavalla. Nainen oli kontillaan ja neekeri pani sitä perseeseen. Leinosen isä oli kuulemma sanonut, että jos kaitafilmissä oli ääntä, niin neekeri varmaan huutais kuin norppa pillun perään.
-Norppa?
-Semmonen hylje jossain Päijänteellä.
– Siis oliks siinä neekeri?
– Joo. Sillä oli hirvee kulli, ainakin puoli metriä.
-Ja sittenkö tuli keltasta?
-Keltasta? Ei kai äijät kuseen ala. Mälli on valkosta.
-Jaa niin, olin tietävinäni.
Tommostako se oli? Tykkäsin meidän luokan Marjosta. Sillä oli letit ja farkut ja haisaappaaat ja mä olin kuvitellut pussaavani sitä välitunnilla. Mutta ei kai pussaaminen tarkota, että pitäis olla niikun sonni ja lehmä? Tai se neekeri. Jyskyti, jyskyti, jyskyti.
Naapurin isäntä alkoi taluttaa sonnia kotiin. Serkun mielestä esitys oli ohi.
– Mennääks sisälle? Muijilla on varmaan kahvetta valmiina.
– Joo. Mennään. Koska se vasikka syntyy?
– Kai se joskus, serkku vastasi.
Ei sekään kaikkea tiennyt.
2.
Tuli kesäloma. Se meni renkipoikana mummulassa. Heinätöissä sai ajaa traktorilla seipäitä karheelta karheelle. Kun se homma oli valmis, piti olla pulikkapoikana. Pulikkapussina oli vanha kauppakassi, jonka tekonahkaiset kantoremmit olivat katkenneet. Niitä oli jatkettu eristysnauhalla, jolla ne oli solmittu yhteen. Kämmeniin jäi erkkarista tervan haju. Pulikkapoika tänne, heinäväki huusi ja minä juoksin. Jos ei ollut pulikantarvetta, torkuin traktorin peräkärryssä. Sinne oli laitettu vanhan Roverin takapenkki. Siinä oli nahkavahvikkeet, kierrejouset ja jotain kaislaa pehmusteena. Se haisi kuumassa auringonpaisteessa ajetuilta kilometreiltä, poltetuilta Norteilta ja kiiltäväksi hinkatuilta teryleenihousujen takapuolilta.
Kärryssä oli vielä parikymmentä heinäseivästä. Makasin takapenkillä ja kuvittelin, että heinäseipäät ovat alkuasukkaiden keihäitä, jotka lentävät minua kohti. Väistelin niitä tarzanina, kamppailin urheasti ylivoimaista vihollista vastaan. Minulla oli pajusta tehty miekka, kapea kuin muskettisoturilla. Minulla oli silmät kiinni ja silmissäni raivoisa taistelu.
– Nukkuuks pulikkapoika, eno kysyi.
Eno kurkotti peräkärryn laidan yli kotikaljatonkkaa, otti tonkasta mukillisen ja joi.
– Perkeles, poika, kun tulee jano heinätöissä.
– Joo.
– Lähdetään kohta ajaan toi sarka päähän ja viedään sinne loput seipäät ja haetaan sitten uus kuorma.
– Joo.
– Joko sää olet opetellu laittaan heiniä seipäälle?
– Oon mä vähän, mutta mä en oikein jaksa.
– Pulikkapoikana minäkin nää hommat aloitin. Semmosta se on. Tekee voimiensa mukaan. Susta tulee kumminkin diplomi-insinööri tai lääkäri. Ei sun näitä hommia tarvi opetella. Pääset siisteihin sisähommiin. On se hyvä, että äitis laittaa sut kouluun. Tulee meidänkin sukuun ylioppilas.
– Miks tätä muuten tehdään?
– Niin mitä?
– Laitetaan heinää seipäälle?
– Että saadaan lehmille talvella ruokaa.
Eno harppoi takaisin saran päähän. Tätien kalkatus kuului jostain satojen heinäseipäitten takaa. Puhuivat sulhasistaan. Pellolle tuotu matkaradio soitti kai Dannyä tai Sweettiä. Oli kuulemma Lauantain toivotut levyt. Joskus tuli uutiset. Niissä oli jostain Vietnamista, jossa oli taas pommitettu. Olikohan sielläkin nälkäisiä lapsia? Biafrassa ainakin oli. Se oli jossain Afrikassa.
Syö ruokas, Afrikassa lapsilla on nälkä, äiti sanoi aina, kun sanoin, että ruoka on pahaa.
Lehmille ruokaa? Sitäkö tämä kaikki seipäitten kuskaaminen olikin, että saataisiin lehmille ruokaa. Nehän onkin tärkeitä elikoita, kun niitä varten tehdään töitä koko kesä.
Serkku käveli äitinsä kanssa heinäpellolle. Sen äiti oli tehtaassa töissä. Melkein kaikki kyläläiset oli muuttaneet työn perässä Viialaan. Ne vaan jäi, jolla oli omaa maata tai töitä siitä maasta.
Serkulla oli uusi nallipyssy. Se näytti sitä. Se oli kiiltävä. Se paukutti paperista nallilankaa. Ei tartte millään vaarin veistämillä puupyssyillä leikkiä, oli serkun äiti sanonut. Serkku oli alan mies. Se tiesi kaiken nussimisesta ja nallipyssyistä.
– Mennään mettään leikkimään kaupoita, serkku yllytti.
– En mä voi. Mun täytyy hakee uus kuorma seipäitä.
– Tu ny. Ei meidän tarvi hommissa olla. Me ollaan lapsia. Antaa muijien tehdä hommat. Mutsikin lähti tekeen seipäitä.
Serkun äiti selvitti jostain televisio-ohjelmasta, ettei ollenkaan olis arvannu, miltä se näytti väreissä. Niillä oli uusi väritelkkari.
Mua harmitti serkun asenne. Lapsia tai ei, mutta töihin tänne oltiin tultu. Niinhän äiti sanoi, kun toi mut kesäksi mummolaan. Että opettakaa poika tekee jotain käsillään. Meidän talossa ei ollut paljoa tekemistä, oli pelkkää nurmikko pihalla ja isä leikkasi sen, kun töiltään ehti. Naapurissa oli samanlainen talo ja sen naapurissa oli taas samanlainen.
Vaari laittoi mut traktorin ohjaimiin ja sanoi, että paina kytkintä ja vedä vaihde päälle. Kolmevitosen Verkun kytkin oli jäykkä, seisoin sen päällä, että se meni alas. Vaihteet oli yhtä jäykät, mutta sain ykkösen päälle, kun nyin ja töhin vaihdetankoa. Ppprrrrrrrrr vaihde valitti kun se meni pykälään. Sitten mentiin, kävelyvauhtia, mutta se riitti. Sain ajaa saran päähän saakka. Vaari teki käännökset ja peruutukset ja sitten minä pääsin kuskinpukille pulikkakasseineni ajamaan seuraavaa sarkaa toiseen suuntaan.
Täti tuli peräkärrylle kotikaljaa hakemaan. Se ihaili pilkallisesti serkun pyssyä. Pyysi sitä nähdäkseen.
– Onpas hiano pyssy pojalla. Oleks sää nyt High Chaparralin Manolito? Cowboy star, se luki aseen piipusta.
– Se sanotaan Hai Tsaparal ja toi on sheriffin pyssy, serkku suomensi.
– Se cowboy kyllä tarkoittaa lehmäpoikaa. Eiks tarkotakin, täti kysyi minulta.
Taas sama juttu. Kun oli menossa oppikouluun, niin piti tietää kaikki. Täti ei odottanut vastausta.
– Kyllä tarkottaa cowboy lehmäpoikaa. Ne kutsu karjapaimenia lehmäpojiksi villissä lännessä, täti vakuutti kulunut Beatles-paita päällään.
– Ketä noi tossa paidassa on, kysyin.
Tädin sormi osoitti oikean rinnan seutuville, siihen missä nänni töni kankaaseen kohouman.
– Ringo Star, Djoodz Harrison, Pool Mäkkaatni ja Zon Lennon, täti luetteli.
– Ringohan on lännenmiehen nimi, serkku hurmaantui.
Sitten se alkoi ampua ja lausua Ringoa.
– Hän makasi hiekalla erämaan vain kuudestilaukeava seuranaan. Ringoo, Ringoo.
Täti piteli korviaan.
– Älä kailota siinä. Lähtee lehmät karkuun laitumelta, kun huudat.
Joku pitkätukka ajoi mopolla pitkin sarkaa.
– Ole itte hiljaa kun sulhases saapuu.
Pitkätukka otti tädin kyytiin. Pitkätukka pujotteli moponsa kanssa seipäiden välissä koko pitkän saran päähän saakka.
-Saatanan mukulat, sotkette heinät, vaari huusi.
3.
Iltalypsyn aikaan mummu tuli hätistelemään meitä sarjakuvien äärestä.
– Tulkaas pojat. Nyt saatte olla oikeesti kaupoita. Yks lehmä on hukassa.
Lehmiä oli laidunnettu metsäpalstalla. Kuuliaisesti kuin kunnan lapiomiehet ne olivat asettuneet portille odottamaan pääsyä iltalypsylle navettaan, paitsi yksi. Se astutettu lehmä oli kateissa. Se oli viimeisillään tiineenä.
– Mistä me sitä haetaan, serkku kysyi.
– Metsästä. Siellä se on jossain. Ellei sitten oo jo poikinu.
Väki levittäytyi ketjuun, siinä olivat eno ja tädit, mummu ja vaari ja me natiaiset laidalla. Pitkätukkasulhanen veteli leukoja männyn oksassa. Ei näy tänne, se huuteli vaarille. Serkku tähtäsi männyn latvaa nallipyssyllään..
– Jos se lehmä vaikka kuulis, kun mä ammun.
– Ja sitten se vastais, että ammuu, eno vitsaili.
Metsikkö ei ollut kovin iso, pari sataa metriä kanttiinsa, mutta siinä kasvoi tiheästi kuusta ja siellä oli pieni kallio. Mummua tietenkin huoletti, että lehmä olis pudonnut kalliolta alas. Niinkin oli käynyt. Mullikka oli mennyt kallion reunalle ja sammaleet olivat luistaneet sorkkien alta. Mulli oli pudonnut ja kuollut. Siitä ei oltu saatu edes lihoja, kun ei ehditty ajoissa pistään verta.
Rämmin eteenpäin kuusikossa. Serkku päästi kuusenoksat tahallaan naamalleni. Se oli semmoinen kusipää kun kukaan aikuinen ei nähnyt. Suutuin sille.
– Mä menen ettiin sitä kalliolta, ota sä toi aidanvierusta.
Juoksin kuusien läpi kuin Vireeni. Serkku ei ehtinyt seurata. Jätkä pelkäs metsää. Sinne jäi kiiltävän pyssynsä kanssa paukutteleen.
Jossain oksat katkeilivat. Mummu huhuili. Se huusi: lehmän tse, lehmän tse. Oilaa, Oilaa. Oila oli lehmän nimi.
Se oli olevinaan tärkeää työtä, se lehmän etsiminen, mutta en minä uskonut, että minusta siinä oikeasti mitään apua oli. Kunhan olin porukassa mukana. Niin se oli ollu aina. Porukalla mentiin minne vaan, paitti, että tädit eivät ottaneet kioskille eivätkä tanssilavalle mukaansa. Mitä te mukulat siellä teette? Oli siinäkin perustelu. Eivät vaan halunneet, että nähtäis kun ne pussaa.
Meinasin kiertää oksien seinän, mutta päätin mennä sittenkin läpi. Keksin, että jos käsivarret olisivat naarmuilla, saisi ainakin kehuja, että onpas poika reippaasti yrittänyt auttaa. Sitten vois jäädä kalliolle istumaan.
Työnsin oksat sivuun. Siinä se seisoi. Iso, ruskeanvalkoinen lehmä. Seisoi, ei liikkunut, ei edes yrittänyt. Katsoi minua suurilla silmillään ihan kuin sanoen, että nyt tarttis saada vähän apua.
– Se on täällä, huusin.
Ei vastausta.
– Se on täällä! Löyty!
Huusin. Kurkkuun sattui.
– Missä täällä, mummu huusi vastaan.
– Kalliolla, täällä puitten keskellä.
Kohta mummu ehti paikalle.
– Miten se on tänne päässyt?
4.
Oilalla ei ollut hyvä olla. Se oli saatettu navettaan omalle paikalleen, mutta se mölisi.
– Toi on se sama lehmä, jotta sonni sillon nussi, serkku muisti.
Täti läimäytti serkkua päälakeen.
– Mitä sää poika puhut? Ei ton ikäsen tartte nussimisista mitään tietää.
-Turpa kiinni kiimanen pikkuritsu!
Täti nappasi serkkua korvasta kiinni ja väänsi.
-Siinä sulle nussimista, pikkujätkä!
– Siis syntyykö se vasikka nyt, kysyin.
– Kyllä se sieltä kohta tulee, mummu vastasi.
Vasikan sorkka alkoi näkyä lehmän takapuolesta. Aikuiset tarttuivat siihen kiinni ja vetivät. Äkkiä lehmästä levahti limainen otus lattialle sontakourun viereen. Se kannettiin Oilalle nuoltavaksi. Se oli vasikka. Elävä vasikka. Vastasyntynyt. Noinko ihmisiäkin tulee? Kiskotaan käsistä sairaalan lattialle. Limasta hommaa.
Seisoin keltamustissa nappulatossuissani navetan kostealla lattialla, lehmät söivät ja heiluttivat häntiään, Oila nuoli vasikkaansa, joka horjuvin jaloin yritti nousta, mutta muksahteli nurin. Hurjaa.
– On toi vähän sinunkin vasikkas, mummu sanoi.
– Munko? Miten niin?
– Oilahan olis voinu poikia metsässä. Vasikka olis ja lehmä olis voinu kuolla sinne.
Vasikka nousi seisomaan takajalat vapisten. Noin nätti ja se olis voinut kuolla ellen minä olis menny niitten oksien läpi, ellen minä olis löytänyt lehmää. Kaikki muut etsi muualta kuin kalliolta. Serkku ei uskaltanut mennä metsään ollenkaan.
Nallipyssy tai ei, mä olin se oikea cowboy enkä mikään pulikkapoika.