Tämä novelli osallistui Kouvolan dekkaripäivien novellikilpailuun vuonna 2005. Kilpailun palauteseminaarissa tarinaa kuvattiin vain yhdellä sanalla: pöyristyttävä. Tosin yhden tuomariston jäsenen mielestä tämä tarina oli kilpailun paras.
Tarina on mukana novellikokoelmassa Radanvarren karkulainen, joka sijoittui toiseksi Päätalo-instituutin Möllärimestari-omakustannekilpailun novellisarjassa vuonna 2014.
Tarina kertoo 1990-luvun alan lamavuosista ja siitä, miten lama muutti suomalaista yhteiskuntaa. Tarina perustuu suurelta osin omiin kokemuksiini nuorena toimittajana, mutta tapahtumilla ja henkilöillä ei ole suoraa vastinetta todellisuudessa.
Kumarsi vain kerran eteesi, Kaikkivaltias
- Perjantai, 1990-luvun alku
Häpeän erottaa kuolemasta vain viidenkymmenen markan seteli.
Nainen ajattelee seteliään. Siinä on se arkkitehti, se Aalto ja teksti Suomen pankki. Raha on uusi, sileä, teräväreunainen. Se on turva, se on huomista varten. Keskity seteliin! Alvar Aallon rakennuksia ovat ainakin Finlandia-talo ja Villa Mairea. Mitähän maireaa siinä talossa oli?
Nainen tuntee setelin vatsaansa vasten pienenä kovana putkilona. Tehkää mitä tahdotte kunhan saan rahani.
Hän katselee ravintolasalia. Tupakan tummentamat paneeliseinät. Parin neliön tanssiparketin yllä sininen ja punainen valo. Ravintolan baaritiskillä on miehiä. Niillä on kansitakit ja farkut. Ne tuijottivat lasisiin oluttuoppeihinsa.
Ravintolan ruskeiden pöytien ääressä istuu lisää miehiä. Osalla on pikkutakki, joillakin siisti neule, parilla flanellipaidat, mutta roikaleita yhtä kaikki, pakko olla, kun kerran täällä istuvat. Otuksia, joilla on vain yksi asia mielessään.
Nainen tuntee kuinka mies työntää vartaloaan lähelle. Tyypillä on erektio. Se tuntuu selvästi vasten naisen vatsaa miehen suoralahkeisen housun läpi.
Mies käyttää liian voimakasta partavettä. Konjakki haisee hengityksessä. Miehen pikkutakin nappi raapaisee naisen paljasta rintaa, takin karkea kangas hiertää arkoja nänninpäitä.
Suu. Miehellä on röyhkeä pikkulapsen suu. Turpeanpunertava alahuuli työntyi vaativasti esiin ohuen ylähuulen alta. Huulet roikkuvat kuin kattokruunu, niin se Majakovski runoili, luettiin sitä lukiossa ja leikittiin kommunistia. Miehen roikkuvat silmäluomet tekevät silmistä julmat. Hiuksia miehellä ei ole. Rumuutta koko viidenkympin edestä.
Miehen käsi laskeutuu lantiolta pakaran päälle, puristelee sitä.
Musiikki loppuu.
-Mä varaan sitten seuraavan hitaan, mies virnuilee kuin vittuilumaan elvis.
Nainen kävelee levysoittimen luo. Pomo vaihtaa uutta levyä.
Nainen katsoo julistetta ravintolan seinällä. Topless-karaoke, emäntänä muodokas Ellu. Julisteessa ovat hänen rintansa.
-Siinä on, jätkät, kova kone, johtaja Sjöberg rehentelee.
-Mä olen tanssittanut sitä koko illan. Kyllä se mukaan lähtee.
-Da?
Johtaja Sjöbergin vieraat eivät ymmärrä sanaakaan.
-The woman. She is a hore from the city. She is coming with as to the sauna, Sjöberg mainostaa.
Venäläiset liikemiehet vilkaisevat toisiaan.
-Kak? What are you talking about the woman, toinen venäläisistä kysyy.
-Vittu, pillua kaupantekijäisiksi, Sjöberg ääntää huolellisesti artikuloiden.
-We fuck the woman in the sauna. Ei, vittu, te puhutte vaan metallimiesten englantia. No, antaa olla. Minä pidän sen yksin. One moment.
Nainen näkee miehen lähestyvän Pomoa. Ei kai se taas hae tanssiin?
Kalju mies, paksu lompakko näyttävästi auki Pomon naaman edessä. Sillä on sinivalkoruutuinen karkeakankainen takki suoraan 80-luvun alusta, farkut ja cowboy-saappaat. Mikä helvetin kusipää se oikein on?
-Mulla oli pari poikaa tossa jonossa, Pomo sanoo rumilukselle.
-Paskat, kuule. Noi on mulla töissä, ei ne pahaa tykkää. Ota tosta kymppi ja laita popit soimaan. Mä selitän jätkille.
Sjöberg kääntyy.
-Saatana, jätkät, mä laulan nyt. Te voitte laulaa vaikka koko ehtoon, mutta saatana, joka mies on aamulla pajalla tai tuli turpaan. Nyt tehdään sunnuntaikin töitä, ettei urakakka kuse.
Baaritiskin kansitakit tuijottavat tiukemmin tuoppeihinsa.
-Ja pipoonko te nussitte, kun ei jätkät ymmärrä naista tanssittaa?
Nainen on yksin. Yksin vailla vaatteita noiden humaltuneiden miesten katseiden alla. Niitä on ovella, baaritiskillä, pöytien ääressä. Ne kaikki katsovat. Hänen imetyksestä venyneitä rintojaan, häpeästä punaisia poskiaan, kajalilla piiloon piirrettyjä silmiään ja hennattuja hiuksiaan.
Minulla on kuori. Minulla on yleisen naisen punakka ulkokuori. Yhtä hyvin voisin laittaa liimalapun otsaan ja kirjoittaa siihen ”huora”.
Rumilus alkaa laulaa karaokea. Sillä oli ihmeen hyvä lauluääni. Se pysyy nuotissa ja tempossa. Elvis.
Se laulaa suolla kasvavasta kukkasesta ja yöpakkasista ja rakkaudesta, joka kuoli kuin kukkakin kylmyyteen.
Onko sillä paskiaisella kauneutta kaipaava sielu?
Tämä on unta. Näen unta, että olen savuisessa maaseutukapakassa ilman vaatteita tissit paljaana myymässä itseäni 50 markan setelistä.
Karaokelevy loppuu, mutta mies pitää mikrofonia kädessään ja laulaa vierailleen. Kakkaliin, kakkaliin, jokkantii, jokkantii. Venäläiset taputtavat.
Pomo laittaa hitaan kappaleen. Mies hakee naista tanssimaan.
Käsi valuu heti pakaran päälle.
-No, lähtiskö neiti jatkoille?
-Kiitosta vaan, mutta pitää mennä kotiin.
-No, älä nyt saatana. Mä olen piikittänyt teidän firmaan pari sataa markkaa tänä ehtoona. Kyllä sillä rahalla luulis pääsevän jatkoille. Vai onko niin, että mikä laulaen tulee, se vittu viheltäen menee?
-Mikskä helvetin huoraksi sää mua luulet?
-Meinaakko, että kunnialliset perheenäidit tarjoaa tissejään joka juopon suuhun tämmösessä räkälässä?
Läimäytys takapuoleen.
-Saat satasen, jos lähet mukaan. Viinaa riittää.
Nainen menee vessaan. Hän istuu pytylle. Itku tulee, kun pytystä alkaa kuulua lirinää. Vessa haisee voimakkaalle pesuaineelle. Naisen ainoa turvansa maailmassa on lastulevyseinäinen eriö ja nyrkkiin rutistettu 50 markan seteli. Nainen kiroaa edistysmielisen osuusliikkeen, joka joskus oli puhunut suureen ääneen työväen asiasta, mutta joka ensimmäisenä heitti työntekijänsä kadulle, kun lama nosti päätään.
Miten se meni? Tavaratalon johtaja oli kutsunut koko henkilökunnan kahvilaan. Ensin se oli selittänyt, että osuusliikkeen talous oli kriisissä, kun huoltokonttorin asiakkaat älysivät lähteä tyhjentämään säästötilejään. Yhtiö hakeutuu saneeraukseen ja sen takia pitää henkilökuntaa vähentää. Ensin lähtisivät yli 55-vuotiaat, jotka kyllä pääsisivät työttömyyseläkeputkeen. Toisesta päästä lähtisivät viimeksi taloon tulleet. Toisten piti uhrautua, että edes joillekin jäi työpaikka, sanoi johtaja. Sillä oli mustat silmänaluset. Se ei ollut nukkunut viikkoon. Samana syksynä se oli jakanut kelloja tavaratalon 15-vuotisjuhlissa uskolliselle henkilökunnalle. Nyt se jakoi kenkää.
Sinne jäi työpaikka tavaratalon vaateosastolla. Kotona odotti neljävuotias tytär. Äijä lähti ennen kuin tyttö edes syntyi. Työttömyyskorvaukset olivat pelkkää pelleilyä. Ensin tavaratalo teetti vain kuusituntista työpäivää ja sitten muka piti elää ansiosidonnaisella 500 päivää. Eihän se ollut kuin muutama kymppi päälle työttömyyspäivärahan perusosan kuukaudessa.
-Haistakaa paska kaikki!
Pomo antaisi keikan jälkeen vielä toisen viisikymppisen. Mitä se rumilus oli luvannut? Satasenko? Kaksisataa illasta? Sillä saisi tytölle uudet haalarit. Mutta se mies on niin helvetin ruma ja röyhkeä, varmaan väkivaltainen. Entäs sen kaverit? Jotain venäläisiä? Meinaakohan ne raiskata? Tulisi kolme miestä yhtä aikaa kuin niissä äijän pornovideoissa, joita se vaati katsomaan ennen aktia. Tytärkin on seurausta niistä koti-illoista.
Ei helvetti. Ennemmin kuolema.
Ravintolasalissa Pomo pakkailee karaokevälineitä. Ilta on vasta puolivälissä, mutta Pomo haluaa ajaa kaupunkiin ajoissa. Iltaa ei kannattanut jatkaa valomerkkiin saakka. Siihen aikaan alkoivat mikrofonit hajota liian humalaisten laulajien hakiessa tunnelmaa lattian kautta.
Illan innokkain laulaja, kaljupää, lähestyy.
-Laulut on loppu tältä illalta, Pomo sanoo.
-Vittu mää sun viisuista. Millä hintaa nainen lähtee mukaan?
-Mistä minä tiedän. Se on vaan mulla töissä. En mä sitä myy.
-Et tykkää pahaa, jos otan mukaan?
-Ota jos se lähtee. Ei kuulu mulle. En edes tunne sitä. Aloitti tällä viikolla. Eikä se saa edes jengiä mukaan. Ujostelee liikaa.
Nainen palaa saliin sinipunaisessa tuulipuvussa. Karaoke-emännän ohut mekko on muovikassissa. Pomo on lähtövalmiina laitteet pakattuna.
Rumilus törmää salin poikki. Jäänmurtaja Urho ahtojäissä määränpäänä Kemi, Tornio tai Pohjoisnapa. Mies tarttuu naista kädestä.
-Okei, lähdetään jatkoille!
-Minne vitun jatkuille?
-Vitun jatkoillepa hyvinkin.
Pomo kävelee ohi.
-Auta nyt saatana sinäkin!
-Ei sun jutut kuulu mulle, Pomo pakenee tilannetta. Se on kapakkaelämän liian sävyisä mies.
-Kuuluu, saatana. Sulla on työnantajan vastuu.
Ravintolan tarjoilija tulee selvittämään tilannetta. Hän astuu paikalle valkoisessa paidassaan, joka on liian piukka reheville rinnoille.
-Sjööperi ei nyt riehu täällä, kun on ihmisiä paikalla, tarjoilija komentaa kaikki kolme leukaa pystyssä.
-Meidän firmasta käy täällä kolkytä ukkoo syömässä joka päivä. Ilman mun firmaani tää kippola menis nurin. Älä sää saatana tuu mua neuvoon.
Tarjoilija laskee, että Sjöbergin firman 30 työntekijää takaavat ravintolan liikevaihtoon 900 markkaa jokaisena arkipäivänä. Se mulkku on merkittävä asiakas.
-Mutta selvittäkää asianne ulkona, älkää ravintolassa.
Nainen on jo karannut ravintolan ulko-ovelle.
-Helvetin huora, älä karkaa!
Nainen juoksee Pomon auton etupenkille ja painaa oven kiinni. Pomo lastaa karaokelaitteita tavaratilaan. Sjöberg nykii etuovea auki.
-Anna nyt vittu sen naisen olla, Pomo saa sanotuksi.
Sjöberg on kahdella askeleella Pomon edessä. Nyrkinisku pudottaa Pomon asfalttiin.
-Lähteekö se nainen mukaan vai ei?
Nainen nousee autosta. Pomo ajattelee vain itseään. Nyt se olisi myynyt vaikka äitinsä ja antanut mummun tuhkat kaupanpäälle.
-Anna sen olla, nainen kirkuu.
-No, mutta minähän vaan ystävällisesti pyysin neitiä jatkoille.
Sjöberg tarttuu naista kädestä. He palaavat ravintolasaliin.
-Ai helvetti niin. Mullahan oli tapaaminen tänään.
Kuuden konjakin ja kahden ison tuopin nousukierteessä Sjöberg tarttuu venäläisiä liikekumppaneitaan harteista.
-Jätkät, nyt mennään bileisiin. We are going to the party. Businessparty. There is local businessparty. You make business there.
Venäläiset ovat napanneet jo muutaman vodkan. Nainen istuu hiljaa heidän seurassaan. Hän juo toista valkoistavenäläistään. Se turruttaa sopivasti.
Sjöberg pujottelee baaritiskille.
-Nyt, jätkät, lähetään yrittäjäjuhlaan. Jumalauta, te tuutte kans edustaan firmaa. Siellä on ilmasta viinaa vielä tunnin verran.
-Ei kai me voida sinne mennä, toinen kansitakki vänkää vastaan.
-Saatana, kun Sjöberg Metalli saa Vuoden yrittäjä –palkinnon, niin kyllä ne jätkät, jotka kovimman työn tekee, lähtee palkintoo kanssa noutamaan. Viinaa juamaan. Tää on käsky!
Kansitakit liittyvät joukkoon.
Marraskuinen pimeä voittaa kirkonkylän katuvalot. Nainen on tiukasti Sjöbergin kainalossa. Sjöberg esittelee venäläisille keskustaajaman nähtävyyksiä. Kansitakit seuraavat perässä.
-Kirkko, church, tuolla! Minä en kirkkoon kuulu, mutta firma joutuu maksamaan kirkollisveroa. Pyysin kirkkoherraa siunaamaan uuden cnc-sorvin, mutta paskat se mitään tullut. Toi on grilli. Tullaan sen kautta takasin. Pankki, banks. Toi Säästöpankki meni jakoon. Konkurssi, you see. Siellä on semmonen johtaja, jota mää sanon Lakeerikengäks. Kun mä ostin firman, niin se tuli vittuileen mulle, yritti kyykyttää, tarjosi valuuttalainaa, jos mä olisin antanut sille persettä. En onneks ottanut. Sinne joutu Lakeerikenkäkin Osuuspankin siivoojaksi, kun säästöpankki pantiin jakoon. Mahtaa sitä vituttaa, kun se tajuaa, että mää kuulun Osuuspankin hallintoon.
Nainen huomaa Matkahuollon nurkalla taksimiesten kopin. Siellä on kaksi taksia jonossa. Niillä pääsisi kotiin.
Ryhmä lähestyy suurta puurakennusta. Talon etuosan parkkipaikka on autoja täynnä. Talossa on torni ja koristeelliset ikkunat. Etuovi on auki. Sisältö kuuluu tanssimusiikkia.
Eteishallin vaatenaulakot pullottavat sinisistä ja punaisista kansitakeista. Sali on sisustettu pöydillä, joissa on valkoiset liinat. Pöytien ääressä istuu parhaimpiinsa pukeutuneita ihmisiä. Kaksi tarjoilijaa kantaa pöytiin juomia. Salin toisessa päässä on näyttämö, jonne on ahtautunut tanssibändi. Parketilla pyörähtelee puolentusinaa paria. Salissa lemuaa hien herättämä raskas parfyymi sekoittuen keittiöstä leviävään janssoninkiusauksen tuoksuun.
Sjöberg taivuttelee naisen tanssiparketille.
-Sjööperi! Moro!
Viiksekäs pukumies läimäyttää Sjönergiä selkään. Viiksimiehen kanssa tanssii tyköistuvaan kotelohameeseen pukeutunut nainen. Sjöberg heittää valttinsa pöytään.
-Jaha. Siinä maalausliike yhtyy elintarvikealaan. Tehän vehtaatte, saatana, ihan julkisesti. Mitäs salaisuuksia mulle enää jää yrittäjäristeilyltä?
Nainen näkee, miten lähipöydässä harmaapukuinen mies hätkähtää. Pukumies tuijottaa kotelohamenaista. Miehen silmissä on pidätettyä raivoa ja nieltyä pitkämielisyyttä.
Kotelohame kikattaa humalaisen pikkutytön naurua. Nilkat muljahtelevat avokkaissa sinne tänne.
-Kai mä nyt saan tanssia Maijan kanssa. Ollaan sentään vanhoja luokkakavereita, viiksimies yrittää paikata vahinkoa.
Vanhempi mies tulee puhumaan Sjöbergille. Miehellä on kädessään kunniakirja ja sininen kotelo.
-Hyvä, että tulit. Voidaan jakaa tämä palkinto, mies sanoo.
Sjöberg nappaa kunniakirjan ja palkinnon. Kaljupää nousee näyttämölle ja ottaa laulajalta mikrofonin. Basisti yrittää töniä Sjöbergiä lavalta, mutta kekkosmainen johtaja kiskaisee takatukkasoittajan nurin poninhännästä. Loput bändistä lopettaa soittamisen.
-Ehtoota vaan, Sjöberg mölisee.
-Kiitos vuoden yrittäjäpalkinnosta. Minä olen sen ansainnut. Keskellä tätä paskamaista lamaa, minä olen ainoa, joka tässä paskakylässä ei ole saanut firmaansa konkkaan. Ja miksi en? Koska minä olen minä. Minä en ruvennut parkumaan maailman pahuutta. En. Minä tein saatanasti töitä. Te nauroitte minulle, kun minä hain markkinoita Venäjältä. Että ei Ryssiin kannata mennä. Sanokaan päivää, Igor ja Vasili. Nuo kaksi Lada-kuskia tekivät tänään Sjöberg Metallin kanssa kahden miljoonan markan kaupat. Minä olen tässä paskakylässä ainoa, joka on ottanut miehiä töihin keskellä lamaa. Taikka eihän noista jyväjemmareista oikeesti mihinkään ole, kunhan räkivät hitsausvehkeillä saatanan huanoo saumaa. Tossa niitä on pari kappaletta. Ottakaa pojat viinaa, minä tarjoon.
Että kiitosta vaan yrittäjäpalkinnosta. Kun sen jakaa konkurssiin mennyt kenkäkauppias ja salaa toisiaan naivat maalari ja maitokauppias, niin semmosella tunnustuksella minä pyyhin perseeni.
Yrittäjäjuhlassa on tarjolla enää Koskenkorvaa. Nainen on juonut niitä jo kaksi raakana. Venäläiset liikemiehet alkavat hyräillä ties mitä pikkupioneerilauluja. Toinen niistä, ilmeisesti Igor, näyttää valokuvan perheestään. Nainen näyttää tyttärensä kolmevuotiskuvan. He halaavat.
Sjöberg kulkee pöydästä pöytään. Se nauraa kovaäänisesti. Ottaa vastaan onnitteluja. Kunniakirja häpeää rypistettynä näyttämöllä.
Salin etuosan kello näyttää puoltayötä. Yrittäjäväen humalahakuisin osa on jäänyt paikalle. Helluntaiseurakuntaan kuuluva yrittäjäsiipi oli poistunut jo viisi tuntia sitten.
Nainen katsoo salin väkeä. Miesten kravatit ovat löystyneet, naisten hameet ovat rypyssä pakaroiden yläpuolelta. Ne eivät enää istu polvet yhdessä. Jalat ovat hajautettuna pöytien alla kuin lääninhallinto. On tainnut isojako alkaa, nainen halveksii kanssasisariaan.
Tanssibändi soittaa hitaita yleisön vaatimuksesta. Puolet salin valoista on sammutettu. Viiksimies ja kotelohame nojailevat toisiinsa intohimoisesti suudellen. Toinen Sjöbergin metallimiehistä on nukahtanut pöytäliinalle. Toinen juo sinnikkäästi viinalasiaan.
-Te olette pelkkiä renkejä, Sjöberg mölisee henkilökunnalleen.
-Te olette pelkkiä renkejä. Minä olen johtaja ja johtaja sanoo, mitä tehdään. Tää joukko täällä, ne on pelkkiä kusipäitä. Minulle vittuilivat, kun minä tulin tänne ja ostin Metallin. Siinä oli vaan 11 työntekijää silloin. Tekivät hommia sota-aikaisilla vehkeillä. Minä olin nähnyt muutakin kun vaan Kanarian saaret. Uusin vehkeet ja aloin etsiä uusia markkinoita. Tein töitä niin vitusti. 20 tuntia päivässä. Muija lähti ja poika alko vihaan mua, mutta minä painoin vaan. Kyllä nyt taputellaan selkään, kun firmalla menee hyvin. Enää ei kusta kintuille. Ja nyt Sjöbergin ämmän poika lähtee naimaan.
Sjöberg retuuttaa naista kohti näyttämön takaosaa.
-Hei, anna mä käyn vessassa. Et kai sää halua, että mää kusen kesken naimisen, nainen pyytää.
-Käy kusemassa. Ota tää satanen mukaan niin saat pyyhkiä persees. Minä pidän mitä lupaan, Sjöberg hihittää.
Sali alkaa olla tyhjä. Tanssibändi kantaa pois viimeisiä soittovehkeitään. Talonmies Nieminen kurkistaa saliin. Vaivihkaa Nieminen juo tyhjäksi pöytien puolityhjiä laseja ennen kuin tarjoilijat ehtivät kerätä niitä. Nieminen nappaa täyden Koskenkorvapullon pöydältä, kun tarjoilijat ovat keittiön puolella. Sieltä kuuluu teollisuustiskikoneen humina.
Sjöberg istuu näyttömän reunalla.
-Nieminen, helvetin hiiri. Juotko sää toisten viinoja?
Pikkuhiiirulaista muistuttava talonmies häipyy salista vajaa viinapullo taskussaan.
-Kaikki ne minut aina jättää, Sjöberg parkuu.
Hän laulaa jälleen kukkasesta ja suosta ja hallasta, joka tappaa kaiken kauniin.
Etupihalla ei ole enää yhtään autoa. Takapihalla käydärouskuttaa pitopalvelun dieselpakettiauto. Sen sivuovi liukuu paiskautuen kiinni. Diesel savuttaa tiehensä.
Sjöberg katselee taivaalle autiolla pihalla. Kylmä marraskuinen sumu tekee valosta ainetta. Sjöberg pyörii paikallaan. Valo on maitomaista. Samanlaista kun lapsena hopeateetä tehdessä. Kuumaan veteen laitettiin maitoa, joka sekoittui veteen. Sillä piti mukulana pärjätä. Ruotsissa sentään sai kahvia ja leipää. Niillä pärjäsi ensimmäisen puoli vuotta. Sitten kieli taipui sanomaan smöör. On siinäkin vittumainen tuuri, saada nimekseen Sjöberg, eikä osata sanaakaan ruotsia.
Sjöberg kieppuu ja kieppuu. Sjöberg Metallin punainen neon värjää sumun torin toisella puolella. Minun firmani, minun torini.
Miksi piha nousee pystyyn? Tähtiä? Sumussa näkyy tähtiä, Sjöberg tajuaa. Kipu. Tähdet toivat kivun. Tähdet kirkastuvat. Kipu tulee päästä. Se tulee puolesta päästä. Kipu on iso, kipu on suuri, se satuttaa.
-Aaaaah!
Sattuu. Sjöberg on jälleen pieni ensiluokkalainen poika, joka menee uuteen kouluun. Kolmasluokkalaiset tulevat tönimään. Ne ovat isoja. Ne eivät päästä pakoon. Jaakko Sjöberg, 7 v, kirkuu peloissaan ja lyö. Isku osuu toista kolmasluokkalaista nenään. Se alkaa pitää nenäänsä käsillään. Toinen poika kääntyy katsomaan kaveriaan. Jaakko Sjöberg, 7 v, potkaisee sitä nivusiin. Se putoaa polvilleen. Jaakko lyö ja potkii ja huutaa kunnes isot pojat lähtevät juoksemaan karkuun. Hän, pieni ensiluokkalainen, on raivollaan ajanut isot pojat tiehensä. Raivolla tässä maailmassa pärjää. Huutoa ja raivoa, huutoa ja raivoa, niillä pärjää jokapaikassa. Ruotsalaiset, ryssät, hitsarit, juntit, keskiluokan raharikkaat, naiset, huorat ja hullut väistävät, kun Sjöberg huutaa ja raivoaa.
-Aaaaaah!
Kuka helvetti minua löi päähän? Sattuu. Jumalauta, että sattuu. Ei kai se lyö enää? Pakoon. Äkkiä pakoon. Piiloon. Isot pojat tulevat takaisin. Sattuu. Helvetti, kun sattuu. Pelottaa. Se uskalsi lyödä. Löi minua! Miksi ne minua vihaavat? Kaikki? Pakoon. Pelottaa. Pakoon. Pakoon. Pakoon.
Turvassa. Märkää ja kylmää, mutta turvassa. Miksi se löi? Ohimoon sattuu. Tulee verta. Päänkuori on iso kello, jonka sisällä kumajaa, kumajaa, kumajaa. Hiljenee.
Hiljaisuus.
Pimeys.
- Lauantai
Johtaja Sjöberg kumartui jumalansa eteen vain kerran. Kuollessaan. Rikoskonstaapeli Uikku tutki ruumista. Viimeiseksi teokseen johtaja Sjöberg oli ryöminyt kuusiaidan sisään. Miten se oli sinne mahtunutkin? Sjöberg oli yli 180 senttiä pitkä ja painoi ainakin sata kiloa. Siellä se kuitenkin oli. Ruumis kumartuneena kohti kirkkoa kuusiaidan takaisessa ojassa, kädet olivat kuopineet ojan pohjaa. Jalat jäivät kuusiaidan sisään paitsi oikean jalkaterä, jossa oli valkoinen tennissukka. Vasemmassa jalassa oli cowboysaapas. Se oli Sjöbergin tavaramerkki, ruskea, varrestaan kuvioitu, teräväkärkinen saapas. Se oli oppinut käyttämään niitä Ruotsissa ollessaan.
-Ton sukan mä näin. Ilman tota sukkaa se olis voinu maata vaikka kuinka kauan kuusiaidassa. Toi sukka sen pelasti. Tai mitään pelastanut. Mutta mä ihmettelin, että mikä helvetin valkoinen tuolla kuusiaidassa on, kun mä putsasin pihaa. Onneksi menin katsomaan.
Talonmies Nieminen hoki tarinaansa herkeämättä.
-Jaa. Hiano takki sulla on, rikoskonstaapeli Uikku etsi uutta puheenaihetta.
Niemisen takki oli muodinmukaisesti sininen kansitakki, jonka oikeassa hihassa oli kompassibrodeeraus.
-Ei tää mun ole. Otin aulan naulakosta. Joku oli jättänyt. Ei tää mun ole. Eilen jäänyt. Joku lähti yrittäjäillasta kotiin ilman takkia. Olisko ollut kiire naimaan, jos vaikka oli poka päällä.
Rikoskonstaapeli Uikku odotti, että päivystävä lääkäri Eerola toteaisi Sjöbergin virallisesti kuolleeksi. Oikeuslääketieteelliseen ruumiinavaukseen Sjöberg menisi joka tapauksessa. Eivät konepajan johtajat kuole kuusiaitaan. Eivät edes täällä.
-Ruhje vasemmalla ohimolla. Alkava kuolonkankeus. On se exitus. Laitan lähetteen valmiiksi terveyskeskuksessa, Eerola sanoi.
-Selvä. Teen täällä alustavan rikospaikkatutkimuksen ja laitan ruumisauton tuomaan teille. Vievät sitten maanantaina oikeuslääketieteelliseen, Uikku vastasi.
Minä sitten pidän marraskuusta, Uikku huomasi ajattelevansa. Taivas on villasukan harmaa, kynnetyt pellot ovat harmaita, päivä on lyhyt, harmaa ja rauhoittava. Maailmassa ei mikään liiku, mikään ei huuda eikä vaadi. Voi vain olla. Lyhyt hetken viivähdys syyskyntöjen jälkeen ennen kamppailua talvea ja kylmää vastaan.
Uikku tarkkaili manttaalitaloa. Keltaiset seinälaudat olivat alaosistaan hieman lahot, mutta nurkkalaudat olivat ryhdissä ja peltikatto ehjä. Talon jugendtyylinen torni kilpaili kirkontorin kanssa. Yhtä korkea manttaalitalon torni ei sentään ollut, sehän olisi ollut jumalatonta. Niin ajateltiin 80 vuotta sitten, kun pankki rakensi manttaalitalon toimitalokseen. Sitten tulivat toiset ajat. Säästöpankki ehti jo suunnitella viisikerroksista liikerakennusta oman korskeutensa todistajaksi. Lama tuli väliin ja tappoi säästöpankin.
Minä olen menneen ajan miehiä, Uikku murehti. Ja vielä ennen eläkkeelle pääsyä pitää selvittää, kenen tahdosta johtaja Sjöberg kohtasi jumalansa manttaalitalon kuusiaidan kätkössä. Mutta kukapa halusi tappaa niin mukavan miehen kuin tuo Sjöberg oli?
- Jälkinäytös
Johtaja Sjöbergin kuolemasta oli kulunut kaksi viikkoa. Rikoskonstaapeli Uikku oli tehnyt hiljaisenpätevää työtä. Rikospaikka oli huolellisesti tutkittu. Sjöbergin jälkiä oli helppo seurata vastavirtaan. Yrittäjäillan läsnäolijat oli kuulusteltu. Samoin ravintolan henkilökunta sekä asiakkaat. Karaoke-isäntä oli itse ottanut yhteyttä kirkonkylän poliisiin. Sillä oli kaupungin päivystävältä poliklinikalta todistus, että nenään oli lyöty. Se halusi nostaa syytteen Sjöbergiä vastaan, mutta Uikku sanoi, että ei käy. Lyöjä oli kuollut.
Kylän taksimies kertoi kuljettaneensa itkevän naisen kaupunkiin. Se oli karaoke-emäntä, joka oli lähtenyt jo ennen kuin yrittäjäilta oli päättynyt.
Venäläiset liikemiehet Uikku oli hakenut motellista heti aamulla. Kukaan ei osannut niiden kieltä. Eivät ne tappajilta vaikuttaneet. Eräs motellin asukkaista oli kuullut, kun venäläiset tulivat kämpilleen noin yhden aikaan. Talonmies Nieminen puolestaan todisti, että Sjöberg oli siihen aikaan nojaillut manttaalitalon näyttämöön.
Sjöbergin Metallin rautakourat olivat krapulapäissään työssä lauantaiaamuna. Ne eivät muistaneet mitään edellisestä illasta, paitsi, että yhdessä he olivat hortoilleen toisen vuokrayksiöön. Grillistä he olivat ostaneet makkaraperunat vähää vaille yksi. Sen todisti grillimyyjä. Sinapin ja ketsupin kyllästämiä ranskalaisia löytyi pitkänä jonona grillistä kunnan vuokrakerrostalolle.
Kaupan rouvan ja maalariliikkeen toimitusjohtajan suhde oli tullut ilmi yrittäjäillanvietossa, mutta perheväkivalta ja alkava avioero ei nyt Uikkua kiinnostanut. Kauppiaan Uikku päätti puhutella. Ei naista saa lyödä vaikka se kuinka vehtaisi vieraissa.
Uikun vaimo asteli sisään toimistoon. Vaimolla oli kaksi kauppakassia.
-Meneekö sulla vielä kauan, vaimo kysyi.
-Nimismies patistelee kirjoittamaan raportin. Sitä on toimittajat painostaneet. Ovat kirjoittaneet ties mitä mafiamurhista. Ei mulla kauaa mene, Uikku selvitti.
-Minä istun odottamaan. Otin onneksi kutimen mukaan.
Oliko vaimo vielä kaunis? Se oli kohta 60-vuotias. Seksiä he eivät olleet harrastaneet sillä tavalla vuosikausiin. Vaihdevuodet saivat vaimon limakalvot herkiksi ja kivuliaiksi. Toisaalta Uikulle riitti se, että vaimo otti käteen lauantaisin saunassa ja silitti edestakaisin kunnes tuli. Miksi ihmissuhteet olivat niin vaikeita? Miksi kaikilla ei ollut sitä lämmintä toveruutta, mitä minulla ja vaimolla on, Uikku mietti surumielisenä. Miksi sen Sjöbergin elämäntehtävänä näytti olevan toisen nolaaminen ja häpäiseminen?
Uikku silmäili oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen pöytäkirjaa. Sjöbergin veressä oli melkein kaksi promillea alkoholia. Sen ohimolla oli ruhje, joka sai aikaan tajuttomuuden, mutta kuolettava isku ei ollut. Mustelmia siellä täällä kehoa. Kuolinsyyksi osoittautui hypotermia. Sjöberg oli paleltunut kuoliaaksi.
Uikku kirjoitti sen raporttiinsa versaalilla. PALELTUNUT KUOLIAAKSI.
-Eikös ole semmoinen laulu, joka kertoo kukkasesta, joka suolla kuolee yöpakkasiin, Uikku kysyi vaimoltaan.
Vaimo alkoi hyräillä sävelmää.
Uikku katsoi kirkontornia. Hän oli uskonnollinen mies. Mitä enemmän hän näki pahuutta, sen enemmän hän uskoi Jumalaansa, joka oli kuin Uikku itse. Rauhallinen, järkähtämätön, tasapuolinen, kaiken ymmärtävä, kaiken anteeksi antava. Kuoleman kanssa Jumala ei pelleillyt. Tappoi nopeasti jos tapettavaa oli. Jos oli jäänyt selvittämättömiä asioita, Jumala piti kuolevaa hengissä, kunnes asiat oli selvitetty. Johtaja Sjöbergin tapaus oli ratkaistu.
Uikku kirjoitti loppulauseen.
”Vaikka useallakin Sjöbergin seurassa olleella henkilöllö oli sekä syy että tilaisuus olla väkivaltainen Sjöbergiä kohtaan, loppupäätelmäni on, että Sjöberg on alkoholin vaikutuksen alaisena kaatunut manttaalitalon pihalla ja lyönyt päänsä pihalla olevaan kiveen. Ilmeinen iskun ja voimakkaan humalatilan aiheuttama sekavuus on saanut Sjöbergin ryömimään kuusiaitaan, jonne hän on paleltunut kuoliaaksi. Tapaus ei vaadi jatkotutkimuksia ja on näin loppuunkäsitelty.”
Ja sitten ne väittävät, ettei Sinua ole olemassa, Uikku kuiskasi jumalalleen.